Keskiviikkona vietimme rauhallisemman päivän. Täällä on ollut koko ajan melko kuumaa, joten pakkasimme mukaan evästä ja lähdimme meren rannalle. Otin aurinkoa, kirjoittelin postikortteja ja luin Mikko Rimmisen Nenäpäivää (aivan mahtava kirja, rakastan Rimmisen tyyliä ihan hirveästi!). Ja koska sitä ei ihan usein tule oltua Tyynenmeren rannalla, pakkohan se neitsyys oli sinne menettää. Voin sanoa, että oli kylmää ja kaiken maailman merilonkerot kutittelivat jalkojani ällöttävällä tavalla. Mutta nyt voin sanoa, että on uitu Tyynessämeressä! Vai Tyynellämerellä, no meri kuin meri. Vielä pitäisi valloittaa Intian valtameri, sitä odotellessa…
Rannalla kuvattiin jotain mainosta. Mainoksessa mies seisoi laiturilla vauva sylissään ja samanaikaisesti joku tyttö ajoi polkupyörällä laiturin päästä päähän kuvaajaa kohti. Tankoon oli kiinnitetty useita värikkäitä ilmapalloja. Myöhemmin sain kuulla, että mainoksessa mainostettaisiin jotain keittoa. Sitä miten keitto liittyy laituriin ja polkupyörään, en tiedä.
Hyppytorneja emme ole nähneet rannoilla kertaakaan, joten ihmiset hyppäävät veteen suoraan laiturilta. Sampokin pääsi (joutui) hyppimään Kaijan pojan kanssa. Itse en edes harkinnut asiaa.
Ja oletteko koskaan ajatelleet, että pullalla voi olla erittäin tärkeä osa oman identiteetin kannalta? Teija ja Kaija eivät ole nimittäin saaneet oikeaa suomalaista pullaa sen jälkeen, kun heidän äitinsä kuoli. Niinpä äitini tarttui tuumasta toimeen, leipoi pullat ja neuvoi Kaijalle samalla, miten saadaan aikaan parhaita suomalaisia kotipullia. Äiti teki tietysti perinteisiä sokeri- ja voisilmäpullia, mutta Sampo näytti Kaijan lapsille, miten hauskaa pullanteko voikaan olla. Ja lopputuloksena oli the fat mouse, jonka silmät ja suu oli tehty kanelista.
Seuraavan kerran kun syötte pullaa, muistakaa, että olette syömässä kansallisherkkuamme, joka ei ole kaikille ihmisille itsestäänselvyys. Kiitos, pulla, kiitos Suomi.
Torstaina aloitimme extreme-seikkailut. Ajoimme Capilano Suspension Bridgelle, joka on ihan lähellä Vancouverin keskustaa. Capilano Suspension Bridge on rotkon yläpuolella, 70 metriä korkea ja 137 metriä pitkä. Se huojuu, jos sillalla on ihmisiä, mutta se kestää ties miten monen norsun painon. Ihmisten määrää ei siis rajoitettu, vaan siellä sai olla niin paljon ihmisia kuin sinne oli vain menossa.
 |
| No vähän jänskätti. |
Itse en pelännyt sillalla kävelyä vaan yritin innoissani ottaa niin paljon kuvia kuin kehtasin. Ihmisiä tuli edestä ja takaa, joten ei viitsinyt jäädä hirveän pitkäksi aikaa seisoskelemaan. Alueella oleva metsä oli sademetsää, todennäköisesti maailman pohjoisinta sellaista. Tropiikin lämpöön ei tietystikään päästä, mutta varsinkin syksyisin metsässä sataa aina. Voitte vain kuvitella, että Suomen männiköt ovat ihan säälittävän pikkuruisia. Täällä puut ovat oikeasti ihan hitsin korkeita! Ja toki täytyy muistaa, että tämänkään sademetsän puut eivät voi olla kilpasilla esimerkiksi Etelä-Amerikan sademetsien kanssa.
Sademetsällä on selkeästi hirveän iso merkitys koko Vancouverin kaupungin hyvinvoinnille. Metsään oli rakennettu pieni puuhapuisto. Kävelyreitit eivät olleetkaan maan pinnalla, vaan ne oli rakennettu ilmaan ja tuettu tietysti näihin jättimäisiin puihin. Alueelta sai paljon hyviä kuvia, ja paikka oli suunniteltu erityisesti lapsia varten. Puiston tavoite oli selkeästi ekologinen: sademetsiä pitää suojella, vettä pitää säästää. Vaikka eurooppalaiset tuhlaavatkin paljon vettä, ei veden tuhlausta voi edes verrata siihen kulutukseen, mitä se täällä Kanadassa ja USA:ssa on.
Kun oltiin selvitty riippusillasta, kohtasimme uusia haasteita. Alueelle oli rakennettu Cliffwalk, kävelyreitti kallion seinämälle. Jos sillalla ei tutisuttanut polvia, Cliffwalkilla sitten sitäkin enemmän!
Nyt täytyy mainita jotain paikallisesta liikennekulttuurista. Liikenne on kasvanut täällä nimittäin räjähdysmäisesti viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta liikenteen suunnittelu on laahannut hitaasti jäljessä. Olemme istuneet näiden viikkojen aikana monia tunteja liikenteen seassa. Itseäni ei ole asia niinkään haitannut, voin aina kaivaa kirjan repusta, mutta lapsilla on välillä vaikeuksia keksiä itselleen järkevää tekemistä. Voi suomalaiset, olkaamme tyytyväisiä siihen, että matkaseuranamme ovat hirvet ja kärpäset! En taas valita vähään aikaan, jos joudun Jyväskylässä “ruuhkaan”.
Ja nyt kerron sitten eilisestä perjantaista, jolloin kiipesimme yhä ylemmäs taivaita kohti. Lähdimme Grouse Mountainille, ihan Vanvourin lähellä olevalle vuorelle. Aluksi matkustimme gondolihissillä ylös ja kävimme katsomassa dokumentin vuorella elävistä kahdesta karhusta, jotka oli löydetty orpoina ja pelastettu ihan viime hetkellä. Tämän jälkeen kävimme tietysti tervehtimässä näitä kahta karhuherraa. Ne olivat toki aitauksessa, mutta tottuneet ihmisiin, ja toinenkin karhuista poseerasi sillä tavalla, että tiesi kyllä paikkansa ja oman arvoasemansa.
Karhujen jälkeen kävimme katsomassa Lumberjack Show’n. Siinä kerrottiin humoristisella tavalla historiaa ajalta, jolloin metsämiehet kaatoivat Kanadassa puita rakennusaineeksi. Ja jos muistatte Jimillä pyörineen ohjelman, Kanadassa metsurin ammatti on todella vaarallinen. Kesken esityksen lavalle hyppäsi joku hullu turisti ottamaan valokuvia, ja juontaja joutui ajamaan hänet pois. Yhdessä vaiheessa tämä hullu turisti oli kuitenkin kiipeämässä valtavan isoa puunrunkoa pitkin ylös ja tajusimme, että hän kuuluikin esitykseen. Mies kiipesi huipulle (ehkä joku kymmenen metriä) ja alkoi viskellä kaikkia turvavarusteitaan alas. Loppuvaiheessa en enää uskaltanut katsoa, kun hän koko ajan pelleili tippuvansa alas. Alas hän pääsi lopulta vaijerin avulla.
Show’n jälkeen menimme tuolihissille korkeammalle vuoren huipulle, jossa oli iso valkoinen tuulimylly. Sen huipulla oli näköalatorni, johon pääsi Koneen valmistamalla hissillä (oh, Finnish people, our elevator is from Finland!). Ja huipulla oli kyllä sellainen olo, että nyt ei vähään aikaan mitään korkeita paikkoja!
Illalla lähdin Teijan tytön kanssa Vancouverin keskustaan, mutta tietenkään minulla ei ollut henkkareita tai mitään muutakaan mukana. Jouduimme siis käymään Kaijan luona ja hain sieltä kaiken tarvittavan. Kaijan tyttö sai kunnian suoristaa hiukseni.
Keskustaan menimme SkyTrainilla, paikallisella metrolla. Vancouverin keskusta on öisin niin vilkas, että poliisit ovat sulkeneet alueen kokonaan autoliikenteeltä. Tämä onkin varmasti hyvin fiksua: poliisien ei tarvitse tuhlata aikaansa liikenneonnettomuuksien selvittämiseen vaan käyttää sen muiden ongelmien ratkomiseen. Aluksi menimme paikalliseen baariin, ja Karina löysikin sieltä ensimmäisen tietämänsä kanadalaisen ihmisen, joka on käynyt Suomessa. Henkkarini tietynkin herättivat ihmetystä, ja baarimikko sanoikin heti, että Finland Finland, I’ve been to Helsinki! Maailma on niin kovin pieni.
Kävimme tanssimassa kahdessa paikassa, joihin pääsimme ilmaiseksi sisään. Ja voi miten paljon sitä voikaan ihmiselle tulla erilaisia ajatuksia yhden bileillan aikana. Pysyttelin vesilinjalla antibioottien vuoksi ja tässä muutamia mielenkiintoisia huomioita.
Onko Suomen bilepaikoissa pankkiautomaatteja? Täällä nimittäin on. Kuka katsoo baareissa elokuvia? Tunnustaako joku? Soittaako Suomessa dj:n lisäksi joku vaikka saksofonia tai djembe-rumpuja?
Ja ne miehet. Syystä tai toisesta en kiinnittänyt heihin sillä tietyllä tavalla huomiota, mutta heidän tanssimistaan on hauska seurata. Surulliseksi ja empaattiseksi veti sekin poju, joka apaattisena silmät seisoen, raudan ja kalsiumin puutteessa heilutteli käsiä ja jalkojaan sillä samalla kaavalla. Ja yksikin herra tanssi koko ajan sillä tavalla, että pyöräytti vain koko ajan oikeaan kättään ympäri. Motoriikassako ongelmia?
Ehkä juomilla oli jotain vaikutusta näihin koreografioihin, ehkä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti