maanantai 23. heinäkuuta 2012

Kotia kohti


Vielä ennen kotimatkaa saimme tutustua kanadalaiseen baseball-kulttuuriin. Kaijan tyttö pelasi baseballia, joten pääsimme seuraamaan hänen peliään. En ymmärrä suomalaisesta pesäpallosta paljoakaan, saatika sitten baseballistakaan. Kyselinkin koko ajan Sampolta, että mitä nyt tapahtuu miksi toi teki noin miksi toi hylättiin. Sen kuitenkin ymmärsin, että suomalainen pesäpallo on paljon nopeatempoisempaa ja se keskittyy enemmänkin ulkokentälle ja pesien läheisyyteen. Baseballissa pallo taasen syötetään niin kaukaa, että saattoi välillä kestää montakin pitkää minuuttia, ennen kuin kukaan osui palloon ja lähti juoksemaan. Tylsäähän se oli. Itseltäni ainakin katosi mielenkiinto, ja sitten kun jotain tapahtui, tarkkaavaisuuteni oli tietenkin jossain ihan muualla kuin itse pelissä. Teijan tyttö tosin totesi, että peli on yleensä vauhdikkaampaa, jos sitä pelaavat aikuiset.

Ja sitten olikin aika lähteä kotimatkalle! Vancouverin koneessa katsoimme äitin kanssa elokuvan The Vow. Ihanan romanttiasta näin paluumatkalle. Suomen koneessa aloin kärsiä levottomuudesta. En olisi enää jaksanut ollenkaan odottaa, että pääsen kotiin omaan sänkyyn. Vuorokausirytmit alkoivat olla jo ihan sekaisin. Saavuimme Helsinki-Vantaalle yhdeksän aikaan illalla, ja linja-auto Jyväskylään lähti yhdentoista maissa. Tein taas hieman tieteellistä tutkimusta siitä, miten linja-autossa pystyy nukkumaan parhaiten. Tutkimukseni jäivät tosin siltä osin hieman kesken.

Vancouverin lentokentältä.


Kolmen maissa aamuyöstä saavuimme Jyväskylään, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa täällä ihan hiton kylmää.

Ja se toinen ajatus, että olipa kiva tulla kotiin.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Pilviä päin

Keskiviikkona vietimme rauhallisemman päivän. Täällä on ollut koko ajan melko kuumaa, joten pakkasimme mukaan evästä ja lähdimme meren rannalle. Otin aurinkoa, kirjoittelin postikortteja ja luin Mikko Rimmisen Nenäpäivää (aivan mahtava kirja, rakastan Rimmisen tyyliä ihan hirveästi!). Ja koska sitä ei ihan usein tule oltua Tyynenmeren rannalla, pakkohan se neitsyys oli sinne menettää. Voin sanoa, että oli kylmää ja kaiken maailman merilonkerot kutittelivat jalkojani ällöttävällä tavalla. Mutta nyt voin sanoa, että on uitu Tyynessämeressä! Vai Tyynellämerellä, no meri kuin meri. Vielä pitäisi valloittaa Intian valtameri, sitä odotellessa…

Rannalla kuvattiin jotain mainosta. Mainoksessa mies seisoi laiturilla vauva sylissään ja samanaikaisesti joku tyttö ajoi polkupyörällä laiturin päästä päähän kuvaajaa kohti. Tankoon oli kiinnitetty useita värikkäitä ilmapalloja. Myöhemmin sain kuulla, että mainoksessa mainostettaisiin jotain keittoa. Sitä miten keitto liittyy laituriin ja polkupyörään, en tiedä.

Hyppytorneja emme ole nähneet rannoilla kertaakaan, joten ihmiset hyppäävät veteen suoraan laiturilta. Sampokin pääsi (joutui) hyppimään Kaijan pojan kanssa. Itse en edes harkinnut asiaa.

Ja oletteko koskaan ajatelleet, että pullalla voi olla erittäin tärkeä osa oman identiteetin kannalta? Teija ja Kaija eivät ole nimittäin saaneet oikeaa suomalaista pullaa sen jälkeen, kun heidän äitinsä kuoli. Niinpä äitini tarttui tuumasta toimeen, leipoi pullat ja neuvoi Kaijalle samalla, miten saadaan aikaan parhaita suomalaisia kotipullia. Äiti teki tietysti perinteisiä sokeri- ja voisilmäpullia, mutta Sampo näytti Kaijan lapsille, miten hauskaa pullanteko voikaan olla. Ja lopputuloksena oli the fat mouse, jonka silmät ja suu oli tehty kanelista.

Seuraavan kerran kun syötte pullaa, muistakaa, että olette syömässä kansallisherkkuamme, joka ei ole kaikille ihmisille itsestäänselvyys. Kiitos, pulla, kiitos Suomi.


Illalla lähdimme hakemaan Kaijan tyttöä baseball-harkoista ja kävimme samalla Richmondissa olevassa kalasatamassa. Se oli aivan mahtava paikka! Aurinko oli laskemassa, satama oli täynnä kalastusaluksia ja ranta oli täynnä ihania ravintoloita, joissa tarjoiltiin erilaisia merenherkkuja. Emme käyneet syömässä, mutta kävelimme rantakadulla ja otimme kuvia veneistä.


Torstaina aloitimme extreme-seikkailut. Ajoimme Capilano Suspension Bridgelle, joka on ihan lähellä Vancouverin keskustaa. Capilano Suspension Bridge on rotkon yläpuolella, 70 metriä korkea ja 137 metriä pitkä.  Se huojuu, jos sillalla on ihmisiä, mutta se kestää ties miten monen norsun painon. Ihmisten määrää ei siis rajoitettu, vaan siellä sai olla niin paljon ihmisia kuin sinne oli vain menossa.

No vähän jänskätti.

Itse en pelännyt sillalla kävelyä vaan yritin innoissani ottaa niin paljon kuvia kuin kehtasin. Ihmisiä tuli edestä ja takaa, joten ei viitsinyt jäädä hirveän pitkäksi aikaa seisoskelemaan. Alueella oleva metsä oli sademetsää, todennäköisesti maailman pohjoisinta sellaista. Tropiikin lämpöön ei tietystikään päästä, mutta varsinkin syksyisin metsässä sataa aina. Voitte vain kuvitella, että Suomen männiköt ovat ihan säälittävän pikkuruisia. Täällä puut ovat oikeasti ihan hitsin korkeita! Ja toki täytyy muistaa, että tämänkään sademetsän puut eivät voi olla kilpasilla esimerkiksi Etelä-Amerikan sademetsien kanssa.



Sademetsällä on selkeästi hirveän  iso merkitys koko Vancouverin kaupungin hyvinvoinnille. Metsään oli rakennettu pieni puuhapuisto. Kävelyreitit eivät olleetkaan maan pinnalla, vaan ne oli rakennettu ilmaan ja tuettu tietysti näihin jättimäisiin puihin. Alueelta sai paljon hyviä kuvia, ja paikka oli suunniteltu erityisesti lapsia varten. Puiston tavoite oli selkeästi ekologinen: sademetsiä pitää suojella, vettä pitää säästää.  Vaikka eurooppalaiset tuhlaavatkin paljon vettä, ei veden tuhlausta voi edes verrata siihen kulutukseen, mitä se täällä Kanadassa ja USA:ssa on.


Kun oltiin selvitty riippusillasta, kohtasimme uusia haasteita. Alueelle oli rakennettu Cliffwalk, kävelyreitti kallion seinämälle.  Jos sillalla ei tutisuttanut polvia, Cliffwalkilla sitten sitäkin enemmän!


Nyt täytyy mainita jotain paikallisesta liikennekulttuurista. Liikenne on kasvanut täällä nimittäin räjähdysmäisesti viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta liikenteen suunnittelu on laahannut hitaasti jäljessä. Olemme istuneet näiden viikkojen aikana monia tunteja liikenteen seassa. Itseäni ei ole asia niinkään haitannut, voin aina kaivaa kirjan repusta, mutta lapsilla on välillä vaikeuksia keksiä itselleen järkevää tekemistä. Voi suomalaiset, olkaamme tyytyväisiä siihen, että matkaseuranamme ovat hirvet ja kärpäset! En taas valita vähään aikaan, jos joudun Jyväskylässä “ruuhkaan”.

Ja nyt kerron sitten eilisestä perjantaista, jolloin kiipesimme yhä ylemmäs taivaita kohti. Lähdimme Grouse Mountainille, ihan Vanvourin lähellä olevalle vuorelle. Aluksi matkustimme gondolihissillä ylös ja kävimme katsomassa dokumentin vuorella elävistä kahdesta karhusta, jotka oli löydetty orpoina ja pelastettu ihan viime hetkellä. Tämän jälkeen kävimme tietysti tervehtimässä näitä kahta karhuherraa. Ne olivat toki aitauksessa, mutta tottuneet ihmisiin, ja toinenkin karhuista poseerasi sillä tavalla, että tiesi kyllä paikkansa ja oman arvoasemansa.


Karhujen jälkeen kävimme katsomassa Lumberjack Show’n. Siinä kerrottiin humoristisella tavalla historiaa ajalta, jolloin metsämiehet kaatoivat Kanadassa puita rakennusaineeksi. Ja jos muistatte Jimillä pyörineen ohjelman, Kanadassa metsurin ammatti on todella vaarallinen. Kesken esityksen lavalle hyppäsi joku hullu turisti ottamaan valokuvia, ja juontaja joutui ajamaan hänet pois. Yhdessä vaiheessa tämä hullu turisti oli kuitenkin kiipeämässä valtavan isoa puunrunkoa pitkin ylös ja tajusimme, että hän kuuluikin esitykseen. Mies kiipesi huipulle (ehkä  joku kymmenen metriä) ja alkoi viskellä kaikkia turvavarusteitaan alas. Loppuvaiheessa en enää uskaltanut katsoa, kun hän koko ajan pelleili tippuvansa alas. Alas hän pääsi lopulta vaijerin avulla.

Show’n jälkeen menimme tuolihissille korkeammalle vuoren huipulle, jossa oli iso valkoinen tuulimylly. Sen huipulla oli näköalatorni, johon pääsi Koneen valmistamalla hissillä (oh, Finnish people, our elevator is from Finland!). Ja huipulla oli kyllä sellainen olo, että nyt ei vähään aikaan mitään korkeita paikkoja!


Illalla lähdin Teijan tytön kanssa Vancouverin keskustaan, mutta tietenkään minulla ei ollut henkkareita tai mitään muutakaan mukana. Jouduimme siis käymään Kaijan luona ja hain sieltä kaiken tarvittavan. Kaijan tyttö sai kunnian suoristaa hiukseni.
Keskustaan menimme SkyTrainilla, paikallisella metrolla. Vancouverin keskusta on öisin niin vilkas, että poliisit ovat sulkeneet alueen kokonaan autoliikenteeltä. Tämä onkin varmasti hyvin fiksua: poliisien ei tarvitse tuhlata aikaansa liikenneonnettomuuksien selvittämiseen vaan käyttää sen muiden ongelmien ratkomiseen. Aluksi menimme paikalliseen baariin, ja Karina löysikin sieltä ensimmäisen tietämänsä kanadalaisen ihmisen, joka on käynyt Suomessa. Henkkarini tietynkin herättivat ihmetystä, ja baarimikko sanoikin heti, että Finland Finland, I’ve been to Helsinki! Maailma on niin kovin pieni.

Kävimme tanssimassa kahdessa paikassa, joihin pääsimme ilmaiseksi sisään. Ja voi miten paljon sitä voikaan ihmiselle tulla erilaisia ajatuksia yhden bileillan aikana. Pysyttelin vesilinjalla antibioottien vuoksi ja tässä muutamia mielenkiintoisia huomioita.

Onko Suomen bilepaikoissa pankkiautomaatteja? Täällä nimittäin on. Kuka katsoo baareissa elokuvia? Tunnustaako joku? Soittaako Suomessa dj:n lisäksi joku vaikka saksofonia tai djembe-rumpuja?

Ja ne miehet. Syystä tai toisesta en kiinnittänyt heihin sillä tietyllä tavalla huomiota, mutta heidän tanssimistaan on hauska seurata. Surulliseksi ja empaattiseksi veti sekin poju, joka apaattisena silmät seisoen, raudan ja kalsiumin puutteessa heilutteli käsiä ja jalkojaan sillä samalla kaavalla. Ja yksikin herra tanssi koko ajan sillä tavalla, että pyöräytti vain koko ajan oikeaan kättään ympäri. Motoriikassako ongelmia?

Ehkä juomilla oli jotain vaikutusta näihin koreografioihin, ehkä ei.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Tyynenmeren rannalla

Olemme nyt tulleet siihen lopputulokseen, että korvakipu johtui tulehduksesta, koska antibiootit vaikuttivat heti niin tehokkaasti. Allergiaa ja hampaiden narskuttelua, eihän sitä koskaan tiedä… Outo lääkäri joka tapauksessa.

Pakko nyt kehua omaa kielitaitoaan. Olen aina ajatellut, että olen surkea englannissa. En osaa puhua sitä enkä ymmäräkään paljon mitään, mitä nyt vähän kielioppia osaan ja tekstiä lukea. Mutta niin sitä aina oppii uutta. Kyllähän puhe ja ymmärtäminen välillä takkuaa ja pahasti, mutta joskus puhetulvan aikana jään hetkeksi ihmettelemään, että mitä hittoa, minäkö se tässä olen selittämässä tätä asiaa! Eihän minun pitänyt osaa puhua ollenkaan! Yhteenvetona: jos vain jatkaisin englannilla puhumista ja puheen tarkkaa kuuntelua, voisin jossain vaiheessa ehkä pitää itseäni hyvänä englannin kielen taitajana.

Sitten taas yksi välihuomautus: miten kaikki onkaan niin suhteellista! Se mikä on kaukana, kiehtoo. Vancouverilaisten lomanviettopaikat ovat yleensä Havaiji, Florida ja Kalifornia. Kun kuuntelen tarinoita lomamatkoista näihin paikkoihin, olen niin kateellinen! Eivätkö nämä ihmiset ymmärrä, miten hienoihin paikkoihin he ovat päässeet? Mutta sitten tulI puhetta Teijan tytön kanssa unelmalomakohteista. “Olen aina halunnut Kreikkaan?” KREIKKAAN? Siis ihan oikeasti Kreikkaanko? Siellä kuulee enemmän suomea kuin kreikkaa.

Olen kuullut monen sanovan, että haluaisi matkustaa Eurooppaan ja kierrellä niitä eksoottisia ja mahtavalta kuulostavia paikkoja. Mutta emmehän me eurooppalaiset osaa arvostaa omaa mannertamme, pitää päästä vielä paljon kauemmaksi, Kauko-itään ainakin. (En nyt ehkä puhu itsestäni, kuukauden reissu ympäri Eurooppaa oli MAHTAVA.)

Eilen vaihdoimme majapaikkaamme Teijan kodista Kaijan luokse. Seura nuorenikin monella vuodella, joten olemme saaneet pelata jalkapalloa, lentopalloa, sisäsählysähläystä ja olen itse saanut istua “kampaajan” tuolilla. Varsinkin Kaijan tytöstä tulee pelottavallakin tavalla mieleen serkkuni Suomesta. En vain voi olla miettimättä, kuinka samantyylisiä he ovat – ulkonäössä jotain samaa ja olemus niin samanlainen! He ovat niin kaukana, mutta silti niin lähellä, koska muistuttavat minua ihmisistä, jotka oikeasti asuvat meitä lähellä.

Mutta niin, eilisestä. Kaija asuu ihan lähellä merta, joten heti ensimmäiseksi lähdimme käymään White Rockin rannalla. Paikallisilla on siellä tapana hypätä mereen monen metrin korkeudesta. Minä en harkinnutkaan hyppäämistä… Kävelimme rannalla, kiertelimme hieman kauppoja ja söimme jätskiä. Ihan niin kuin olisi kesä… Ja kuuma, todella kuuma.

Matkalla rannalle.
En ehkä itse kokeilisi.
Nimensä mukaisesti White Rock.

Takaisin jouduimme kävelemään ihan hirveän jyrkkää katua ylöspäin. Se oli ihan kauheaa! En ymmärrä ollenkaan, miten sellaisia katuja voidaan edes rakentaa. Tai miten yksikään auto pystyy ajamaan sen ylös tai alas aiheuttamatta hirveää kaaosta tai ihmishenkien menettämistä.

Tässä ei nyt näytä miltään, mutta ihan hirveä se oli!

Illasta kävimme ajelemassa ympäri asuinalueita. Ja kuten voitte ymmärtää, täällä monimiljönäärejä on vähän enemmän kuin Suomessa, joten tirkistelimme todellakin jättimäisiä taloja (linnoja) ja mietimme, millaista olisi elää niiden sisällä.

Tänään matkustimme jälleen Vancouverin keskustaan Granville Islandiin. Se oli kyllä ihan mahtava paikka! Se oli ilmeisesti ollut aiemmin epämääräistä teollisuusaluetta, nykyään se on boheemi turistirysäalue valtavien pilvenpiirtäjien ympärillä ja ison valtatien alapuolella. Jotakin viehättävää siinä oli. Ei niin kauniita yksikerroksisia rakennuksia, erilaisia gallerioita ja putiikkeja, joissa myytiin paikallisten taiteilijoiden teoksia ja paljon turisteja ja paikallisia, jotka tappavat aikaansa tällä viehättävällä alueella. Marketti oli tietysti aivan mahtava, ruokavalikoima niin paljon isompi kuin Suomessa ja pieniä ruokakojuja kaikkialla. Olen täällä Kanadassa ihastunut todella paljon pinaattiin, sitä syödään täällä salaatin tapaan ja otinkin lounaaksi pinaattisalaattia mansikoiden kera. Aivan mahtava yhdistelmä!

Granville island - valtatien alapuolella.
Kauppahallista.
Pinaattia ja mansikoita, nam!
Ei tämäkään näytä pahalta.
Iso kuularata.

Sen jälkeen meidän piti viedä Kaijan tyttö baseball-harjoituksiin ja odottaa häntä parin tunnin ajan. Ja mikä onkaan parempi tapa kuin mennä Ikeaan! Jag kände mig lika en svens flicka, anteeksi nyt paljastin surkeat ruotsin kielen taitoni. Se taito on valitettavasti unohtunut jonnekin ylioppilaskirjoituksiin.

Mitäs sitten. Good morning Finland, good night Canada.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Inhottava lääkärisetä ja kuinka minä taas oivalsin jotain uutta

Nyt minun täytyy kyllä vuodattaa tuntojani ja paljonkin! Puhun nyt eilisestä. Heräsin aamulla siihen, että korvakipu oli todella kova ja lähdimmekin heti lääkäriin. Meidät ohjattiin pieneen huoneeseen, ja pian lääkäri, vanhempi mieshenkilö, saapui paikalle. Hän kysyi heti, mikä on ongelmana, mutta en ihan yhtä nopeasti osannut vastata, joten Teija selitti asian nopeasti  lääkärille. Sitten hän otti korvalampun esille ja katsoi toiseen korvaan, se oli okei niin kuin ajattelinkin. Sitten toinen korva. Toistan vielä, että se oli todella kipeä ja pelkäsin, että korvaan katsominen sattuu niin paljon että alan itkeä. Lääkäri yritti katsoa korvaan, mutta automaattisesti ja vaistomaisesti toki käänsin päätäni pois päin. En tietenkään siinä ehtinyt sanoa, että vähän pelottaa, kun se korva on tosiaankin niin kipeä. No siitä onneksi selvittiin ja seuraavana oli kurkun vuoro. En myöskään tykkää, jos suuhun työnnetään jotain vaan haluan avata suun rauhassa ja jos ei näy mitään, silloin toki suostun siihen, että käytetään sitä pikku härveliä, jolla saa kielen alaspäin. Lääkäri tökkäsi tietenkin heti tämän härvelin (hävettää, en keksi nyt suomenkielistä sanaa) ja aloin heti kakoa. Sen jälkeen hän käänsi selkänsä minulle ja kysyi :“How old is she?”

Ja rakkaat lukijat, tässä oli se asia, joka muutti taas ihan kaiken.

Sen jälkeen lääkäri ei katsonut minua kertaakaan silmiin ja istui tuolissa sillä tavalla, että hän katsoi Teijaan ja äitiin. Vastasimme varmasti kaikki yhtä aikaa ikämme ja sen jälkeen lääkäri alkoi selittää, ei siis kertaakaan katsonut minuun. Olin itse aivan hämilläni koko tilanteesta ja hiemän hädissäänkin. En saanut selvää, mitä lääkäri puhui, mutta sitten äitini sanoi, että en tiedä, kun hän ei enää asu kotona. (Huom! Vancouverissa nuoret asuvat kotona opiskelunkin aikana, koska vuokrat ovat niin älyttömän korkeita.) Välillä kuulin keskustelussa sanat kissa ja sitten lääkäri välillä osoitteli äitini silmäpusseja. Se oli niin absurdia! Lääkärillä oli niin kiire, että Teijalla ei ollut mitään mahdollisuutta kääntää puhetta ja äitini taas oli tilanteen tasalla, hoitaja kun on. Minä olin siis täysin ulkopuolinen.

Lähdimme lääkäristä ja olin jotenkin ihan tyrmistynyt. Puuskahdin vain autossa, että olipa aivan hirveä ja inhottava lääkäri! Äitini totesi, että ei hänen mielestään, oli kyllä ihan asiallinen. Sitten äitini totesi, että päivystyksessä lääkärillä on niin hirveä kiire, että he tosiaankin tekevät diagnoosin muutamassa minuutissa.

Purimme vähän tilannetta auki ja aloin pikku hiljaa ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Törmäsin tilanteeseen, jonka joka ikisen sosiaali-, terveys- ja opetusalalla olevan ihmisen pitäisi kokea. Olin tilanteessa, jossa minua ei oltu kuultu millään tavalla.

Kysymys “How old is she?” oli melko ratkaiseva. Hän ei kysynyt, että how old are you.

Lääkäri oli siis vetänyt hätäpäissään omat johtopäätöksensä. En osannut vastata hänen ensimmäiseen kommenttiinsa – en osaa englantia yhtään. Tutkimuksen teko oli vaikeaa, koska näytin pelkäävän – olen kai siis lapsi tai vähä-älyinen tai jotain. (Lääkäri, joka ei tiedä, että ihan selväjärkinen ihminenkin voi pelätä tutkimuksia,  mielenkiintoista.) Nämä päätelmät tehtyään hän ajatteli, että mina olin vain se potilas ja tilanteestani keskustellaan äidin ja tulkkina toimivan sukulaisen kanssa. Voin vain toivoa, että tämä lääkäri ei ole koskaan toiminut psyykkisten sairauksien puolella.

Olihan se vähän kummallista nähdä äidin vastaavan kysymyksiin, kun itse on naimisissa, luokanopettajaopiskelija, huolehtinut gluteenittomasta ruokavaliostaan yläkoulusta lähtien ja muutenkin kai nyt jotenkin tietyllä tavalla aikuinen ihminen.

Tämä oli toki oma tulkintasi tilanteesta ja tiedän, että tunnekuohun aikana sitä vielä suurentelee asioita ja näkee ne vinksahtaneesta näkökulmasta. Täytyy myös muistaa, että en ole joutunut Suomessa kunnalliseen päivystykseen ties milloin, en siis edes muista edellistä tapausta. Minulla ei ole hajuakaan, millainen kaaos se voi olla. Nyt parin vuoden ajan olen nauttinut YTHS:n mielestäni suhteellisen hyvistä palveluista. Vaikka jonotusaika onkin ollut välillä pitkä, ovat terkkarit ja lääkärit olleet todella mukavia ja jaksaneet kuunnella kiireen keskellä. Ja tässä tilanteessa toki vaikutti se, että tilanne piti hoitaa englannin kielellä.

Oli niin tai näin, tilanne millainen tahansa, tunnekokemukseni oli kuitenkin aito eikä sitä voi kiistää. Ja mieleni sopukoista putkahti heti mieleen eräs lastesuojelua käsittelevä kirja, jonka luin erkan tenttiä varten. Siellä oli laajoja tutkimuksia ja artikkeleita siitä, että lastensuojelun asiakkaat hyvin harvoin tulevat kuulluksi. Kaikkein vähiten kuullaan lasta, ja tämä on toki ristiriidassa lastensuojelun tavoitteiden kanssa.

Haluaisin lukea sen artikkelin uudestaan.

Ja jos tätä joku meidän OKL:stä sattuu lukemaan, toivon hartaasti, että joskus koette tämän äärimmäisen inhottavan tilanteen.  Itseäni se jysäytti ja todella kovaa.

Minkä ikäinen sinä olet? Niin pieni vivahde kielenkäytössä, mutta sen merkitys voi paisua uskomattomiin mittoihin. Ei ole samantekevää, millä tavalla me kohtaamme toisia ihmisiä.

Päivä menikin  laiskotellessa. Ai niin! SE DIAGNOOSI. Olin unohtaa.

Ei ollut tulehdusta, vähän toinen korva punotti. Syitä korvakipuun on kaksi: allerginen reaktio tai leuka. Saatan reagoida tälle uudelle mantereelle monellakin tapaa, poskionteloni ovat tukossa, mutta kipu heijastuu jostain syystä korvaan. Asiaan voi vaikuttaa myös se, jos narskuttelen öisin hampaitani. (Siksi äitini vastasi, että ei tiedä, koska ei asu samassa talossa.) Ongelma ei ole korvakäytävässä, vaan jossain leuan ja poskiontelon tienoilla.

Sain kuitenkin antibiootit ja allegialääkkeitä en ottanut, nehän on kuitenkin itselläni mukana.

Niin se laiskottelu. Täällä on nyt KESÄ! Makasin patjalla  uima-altaassa ja otin aurinkoa. Luin Stieg Larssonia eteenpäin. Tutkimme yhdessä Teijan kanssa maailmakarttaa: missä te asutte missä käytte lomalla minne olisi kiva mennä mistä me olemme kotoisin keitä me oikein olemme. Ehkä siksi juuri rakastan karttoja: niillä on paljon suurempi merkitys kuin vain se, että missä on mikäkin kaupunki ja missä on vuoristoa.


Illasta menimme Teijan hyvän ystävän luokse kylään. Siellä oli paljon porukkaa ja todella paljon hyvää ruokaa! Illalla taas jälleen tajusin, että kanadalaiset eivät ole olleet pitkän aikaa vielä kanadalaisia. Oli ranskalaista alkuperää, Pohjois-Irlannin ja Pohjois-Englannin sekoitusta, Ukrainan ja Saksan sekoitusta… Puhe kääntyi toki nopeasti siihen, millaista Suomessa on ja miten se eroaa Kanadasta.

Tämä päivä on ollut mahtava ja voin sanoa, että pärjäsin koko päivän yhdellä Buranalla! Nyt ei enää oikeastaan satu paljon ollenkaan. J Kummat vaikuttavat, antibiootit vai allergialääkkeet, en tiedä.

Tämän päivän kuvailemiseen tarvittaisiin taas niitä kuvia, joita en saa siirrettyä kameralta koneelle. Menimme isolla porukalla erään järven rannalla, ja tutustuimme vesiurheiluun kanadalaiseen tyyliin. Ei hajuakaan, mikä sen vempeleen nimi on suomeksi, mutta makasimme ympyränmuotoisella kumihärdellillä ja pidimme kahvoista kiinni samanaikaisesti kun vene veti meitä perässä. Ensimmäinen yritys päättyi vesimolkahdukseen ja nauruun, toisella kerralla osasimme siirtää painoa sen verran taaksepäin, ettei kumihärdellin etuosa uponnut ja heittänyt meitä uppeluksiin.

Kesäfiilis.
Kumivenehärpäke.
Sampo halus lisää vauhtia.
Ja niinhän siinä sitten kävi...

Auringonottoa, uimista, veneilyä, ah se oli ihanaa.

Mä rakastan kesää. Ja hei, nyt on kahlattu läpi miehet, jotka vihaavat naisia. Odotan innolla seuravan kirjan lukemista…

perjantai 6. heinäkuuta 2012

ja laulan pappadaduda pa duda dapa

Blogini kirjoittamisessa on nyt tullut todella pitkä tauko, pahoittelen sitä. Tekemista on ollut todella paljon ja sitten kun ei ole ollut mitään tekemista, olen ollut aika väsynyt. Mutta nyt jaksoin raahautua koneen äärelle ja täältä alkaa tätä tekstiä pursua! En edelleenkään kirjoita tätä suomen kieliopin mukaisesti vaan ihan tajunnanvirtatekniikalla, yrittäkäähän pysyä perässä, my dear friends…

Viime sunnuntaiaamuna automme starttasi Keski-Suomesta, tarkemmin sanottuna Saarijärveltä. Minä hyppäsin kyytiin Jyväskylän kohdalla ja lähdimme laskettelemaan kohti lentoasemaa. Tylsää ei autossa ollut, enhän ollut nähnyt koko perhettäni moneen moneen viikkoon! (Siis jos joku alkaa seurata blogitekstejäni vasta nyt, niin sivuhuomautuksena nyt se, että olen ollut koko alkukesän reilaamassa melkein kuukauden ajan.) Aikaa oli jonkin verran, joten kävimme syömässä suomalaiset Mäkkäriateriat ennein kuin menimme lentoasemalle.

Helsinki-Vantaalla oli taas systeemit muuttuneet! Lähtöselvitys tehtiin automaateilla ja sieltä tulostui myös laput matkalaukkuihin. Ei tarvinnut muuta kuin heittää laukut hihnalle. Alkukesästä me kyllä taisimme tehdä lähtöselvityksen ihan perinteisesti, näin ainakin muistelisin. Eihän tuon tekniikan perässä pysy hullukaan!

Lentomatka Heathrow`lle meni ihan mukavasti, mutta odotin kauhulla, millaista koneen vaihto Lontoon puolella olisi. Olen nimittäin aikaisemmin kuullut, että Heathrow on maailman pahimpia paikkoja vaihtaa konetta, ei siellä kukaan koskaan ehdi jatkolennoille. Meillä oli kuitenkin tuuria matkassa. Oikeaan terminaaliin lähtevä bussi lähti heti sen jälkeen, kun olimme saapuneet paikalle eikä turvatarkastuksessakaan ollut liikaa jonoja. Vielä piti mennä maanalaisella oikealle portille, ja olimmekin jo perillä. Aikaa koneen lähtöön oli vielä noin tunti, jee!

Lontoon pikavisiitti.

Ja niin me suomalaisjuntit päädyimme British Airwaysin jättiläismäiseen koneeseen, jossa oli kaksi eri kerrosta ja ties kuinka monta luksusluokkaaa. Me olimme turistiluokassa ja katsoin sekavin tuntein istuimille jätettyjä kuulokkeita ja huopapeittoja. En uskaltanut avata mitään, koska ajattelin, että kaikki kuitenkin maksaisi. Lopulta kuitenkin piti uskoa, että KYLLÄ, peiton ja kuulokkeiden käyttö oli täysin ilmaista! Koneen nousun jälkeen Sampo huomautti, että voin katsella ilmaiseksi elokuvia ja televisiosarjoja niin paljon kuin haluan.

Ja koneellahan oli kokoa.

Maailmani murtui, ei! - se eheytyi.

Voi kuinka mussutin tyytyväisenä gluteenitonta risottoani ja katsoin Hunger Gamesia, englanninkielisillä tekstityksillä! Olin lähellä taivasta ja melkein kai siellä.

Olen aina rakastanut lentokoneiden aterioita! En ymmärrä miksi. Ne ovat niin pieniä ja suloisia.

Nukkuminen sitten tuotti vähän ongelmia. Roikotin jalkojani käytävällä. Ei hyvä. Lysähdin alas. Ei hyvä. Etsin hyvää kylkiasentoa. Mission impossible.  Nukuin aina pieniä hetkiä kerrallaan ja havahduin taas todellisuuteen.

Käytiin Grönlannissa.


Saavuimme kuuden jälkeen iltapäivällä Vancouveriin. Suomessa oli kello neljä aamulla, Lontoossa kaksi. Sekavanoloisena kuitenkin tajusin, että Vancouverin kenttä oli älyttömän kaunis, se oli täynnä kauniita pieniä puutarhoja ja vesielementtejä.  Tullin läpi pääsin ilman suurempia ongelmia, jees jees with my mom and brother, we have some relatives here blaa blaa en ole terroristi tai narkkari, päästäkää jo sisään.

Ja toisella puolella meitä odotettiinkin.

Tässä välissä on varmastikin paikallaan pieni sukukartoitus. Lyhyesti virsi kaunis. Joskus kauan kauan sitten mummoni sisko päätti lähteä etsimään parempaa paikkaa, kielitaidottomana ja varmaan rahattomanakin. Vastassa oli Vancouverin vuoret, ja ne kuulemma näyttivät niin kauniilta! Kaksi suomalaista tapasi, sai kaksi lasta ja eli suomalaista elämää Amerikan tyyliin.

Mummoni sisko on nyt kuollut. Hänen suomalainen miehensä ei ole elänyt enää pitkään aikaan. Täällä on siis jäljellä heidän lapsensa eli äitini serkut, Teija ja Kaija. Molemmat asuvat Vancouverin esikaupunkialueella miestensä ja lastensa kanssa. Teijan lapset ovat suunnilleen minun ja Sampon ikäisiä, Kaijan lapset meitä hieman nuorempia. Siskokset eivät ole puhuneet suomea ollenkaan sen jälkeen, kun heidän äitinsä kuoli. Teijalta puhuminen  sujuu paremmin, Kaijalta hieman heikommin. Kieli on tyypillistä suomenenglantia: aksentti erilainen, ja yhden lauseenkin sisällä kieli saattaa vaihtua parikin kertaa.

Menimme aluksi Teijan luokse. Teija kävi lastensa ja äitinsä kanssa Suomessa vuonna 2007, joten olen tavannut heitä yhden kerran.

Sunnuntai-ilta meni majoittuessa ja ihmetellessä paikallista elämää. Illalla vietimme aikaa kylpytynnyrissä (suomalaisilla on sauna, kanadalaisilla kylpytynnyrit). Päivä oli Kanadan kansallispäivä, joten lilluimme lämpimässä vedessä ilotulitusten ääniä kuunnelleen. Maanantaiaamuna nukuimme pitkään ja saimme ensikosketuksen amerikkalaiseen aamiaiseen: mustikkapannareita, vaahterasiirappia ja pekonia, JAMI! Sitten kävimme vähän kiertelemässä lähialueen paikkoja: Teijan työpaikka ja Simon Fraser University tuli nähtyä. Ja hoi kaikki Jyväskylän yliopiston opiskelijat, kannattaa harkita SFU:n hakemista! Sinnehän kai otetaan vaan pari tyyppiä meidän yliopistosta, mutta kyllä mina ainakin yrittäisin! On se vaa nimittäin aika huisia nähdä, että yläkerrassa on luokkatilat, alakerrassa ostoskeskus… Kaikki on täällä suurempaa.

Mustikkapannareita.
Simon Fraser University ja alhaalla ostoskeskus.

Loppupäivästä tutustuimme Kaijan perheeseen. He tulivat Teijalle kylään ja illasta söimme tyypillisen barbegue-aterian.

Suomalaisuus näkyy näissä ihmisissä. Jotenkin sitä kuvittelisi, että tässä sukupolvessa ihmiset olisivat puhtaasti kanadalaisia, mutta ei. He ovat osaksi vielä suomalaisia, vaikka eivät osaisikaan edes kieltä. Kaija ja Teija pyytävät, voisimmeko tehdä yhdessä pullaa ja karjalanpiirakoita, Kaijan lapset haluavat kertoa, mitkä kaikki sanat osataan sanoa suomeksi. Let´s talk about Finland! Mummo on kaikkien ajatuksissa. Teijan tyttö haluaa päästä Suomeen ja lupasin näyttääkin hänelle muunlaista elämää kuin Pohjois-Karjalan perukoilla. Ensimmäisellä reissulla kun hän näki paljon maaseutua ja mummon siskoja ja äitinsä serkkuja. Ja kyllä, mina lupasin, Suomi on muutakin kuin peltoja ja navettoja, siellä kuitenkin asuu ihmisiä ja nuoriakin!

Kaijan lapset haluavat kuulemma ehdottomasti päästä Suomeen joku kerta! Suomen sukulaisiin suhtaudutaankin yllättävän innostuneella tavalla. Miksi Suomi kiinnostaa, the country in the middle of nowhere? Maa niin kaukana on kuitenkin niin lähellä, siinä on jotain omaa. Täällä sitä vasta itse tajuaa, että suomalaisena Suomessa on jotain ihan muuta kuin suomenkanadalaisena Kanadassa. Minun identiteettini löytyy sieltä Pohjois-Karjalan mullasta, näiden ihmisten identiteettiä koristaa moni manner, sellaiset paikat jossa he eivät ole koskaan käyneet. Isäni puolella on sukulaisia Australiassa, eivätkä he koskaan palanneet Suomeen. Eivät koskaan! Tuntuu käsittämättömältä.

Tämä nyt taas meni railakkaasti yli, enkä tiedä ymmärsikö kukaan mitään. Mutta juuri se ajatus, että mina olen osa tätä paikkaa, mutta mina olen myös osa paikkaa, jossa en ole koskaan käynyt. Näin supisuomalaisena ei edes ymmärräkään, mikä merkitys omalla kansallisella identiteetillä on. Kansat kun eivät ole mikään objektiivinen asia vaan muotoutuneet historian saatossa ihmisten omiin ajatuksiin. Minä olen tätä, sinä olet tuota. Tässä on alku identiteetille ja muukalaisvihalle. Aika hurjaa. Ketä edes ovat suomalaiset, kuka meidät Suomeen kuljetti, milloin muototui suomalainen prototyyppi?

Äh, nyt meni ihan sekaisin kaikki ajatukset, pakko jatkaa. Toimme tuliaisiksi Fazeria, Muumeja, Iittalaa ja Alvar Aaltoa. Tästä jatketaan.

Illasta katsoimme järkevän elokuvan: The Bridesmaids ja tunsin jo silloin virusten kummittelevan päässäni. Seuraavana päivänä eli tiistaina olikin vähän kuumetta, mutta lähdin toki kaupungille! Kävimme yhdessä isossa kauppakeskuksessa ja sitten tutustuimme vähän Vancouveriin. Tässä vähän kuvia alueesta.

Olympiastadion.
Tämä rakennettiin maailmannäyttelyä varten vuonna x.

Kävelyn jälkeen kävimme syömässä Yaletownissa Cactus Club Cafessa. Ravintolassa ei ollut omaa gluteenitonta menua, mutta tarjoilija selitti, mitä voisin tilata ja mitä en. Söin lohicevicheä keräsalaatin kera, oli aivan älyttömän hyvää! Ravintola oli ilmeisesti aika superkuuli paikka, sillä vieressämme istui kuulemma kuuluisa TV-toimittaja. En, en pyytänyt nimmaria.

Haluatte kuitenkin nähdä ruokakuvia.

Mitä muuta tiistaista? Taisimme katsoa Tim Burtonin Coralinen. Alan mennä sekaisin jo oman sairaskertomukseni kanssa, mutta kuumeen lisäksi alkoi kai jo vähän sattua korviin. Kyllä, niin se taisi olla.

Keskiviikkona heräsin pirteänä päivään (vielä vähän kuumeinen olo ja korviin sattui) ja lähdimme Vancouverin Downtowniin, eli kaupungin keskustaan. Ja siellä me suomalaiset taas seisoimme ja ihmettelimme lasilandiaa. Alan ymmärtää, miksi puhutaan, että Vancouver on mailman kaunein kaupunki. Harvoin modernit kaupungin keskustat oikeasti ovat noin kauniita. Yleensä ne ovat täynnä betonia ja harmautta, Vancouver on täynnä lasia ja säihkettä. Kiertelimme kuuluisimpia nähtävyyksiä ja turistikauppoja. Lounasta söimme Tim Hortons-nimisessä paikassa, on ilmeisesti todella tunnettu ketju täällä Amerikan puolella. Söin kukkakaalikeittoa, oli todella sopivaa näin kurkkukipuiselle.

Vanha höyrykello, joka ei oikeasti edes käynyt höyryllä.
Siinä paloi olympiatuli.
Lasia.
Ihan rehellistä kukkakaalisoppaa siinä.

Lounaan jälkeen kiertelimme lisää Vancouverin keskustassa.  Kävelimme myös Chinatowniin ja eksyimmekin tietysti Vancouverin pahimmalle huumekadulle. Siinä hieman kipeänäkin kyllä kiristi tahtia huomattavasti.

Chinatownin portti.

Chinatownista tuli mieleen. Kanadaahan on kehuttu maailman parhaimpana maana maahanmuuttopolitiikan suhteen. Todellisuus on ehkä toista. Vancouver on maailman kalleimpia kaupunkeja ja yksi syy esimerkiksi asuntojen hintojen nousuun on se, että rikkaat ihmiset Hongkongista ja muilta vaurailta alueilta saapuvat Kanadaan ja ostavat taloja hinnalla millä hyvänsä. Tavan ihmisillä ei ole siis mitään varaa ostaa tai vuokrata asuntoja Vancouverista. Teijan molemmat lapsetkin asuvat vielä kotona, koska opiskelijoilla ei ole mitään varaa asua vuokralla. Ja vielä pitää muistaa, että opiskeluhan ei ole täällä ilmaista… Lukukausimaksut vaihtelevat yliopistoittain. Jos rahaa ei ole, et voi mitenkään opiskella. Voit saada yliopistoilta stipendin, jos olet huippulahjakas. Nerot pääsevät mihin tahansa ja heidän opintonsa rahoitetaan, yliopistot tappelevat siitä, kuka saa kaikkein lahjakkaimmat oppilaat.

Öhöm. Tuota. Valitanko vielä? Että kun meidän opintoraha on niin pieni ja koko vuokraa ei makseta ja meillä on mahdollisuus muuttaa kaupunkeihin ja vuokrata asunnot ja ottaa helppo opintolaina jonka valtio takaa ja sitten vielä me saadaan ilmaiseksi opiskella opettajaksilääkäriksilakimieheksi kuinka monta kirjaa olet ostanut opintojesi aikana? Yhden. Ja se oli Woolfolk. Kiitos Suomen valtio, kiitos Suomen koulutusjärjestelmä, kiitos kiitos kiitos.

Mihin jäin? Kiinalaisiin. Niin. Teija ja Kaija selittivät, että heidän oma lapsuudenkaupunkinsa Richmond on nykyään Chinatown. Aiemmin alueen kouluissa oli muutamia kiinalaisia, nyt kouluissa on muutamia valkoihoisia.  Muutamassa kymmenessä vuodessa tiettyjen alueiden etninen tausta on muuttunut kokonaan eikä ongelmilta ole säästytty. Suomessa valitetaan siitä, kun maahanmuuttajat  ovat niin köyhiä, täällä tilanne on tosiaankin päinvastainen. Jos on rahaa millä maksaa, hinnat alkavat yksinkertaisesti kohota niin korkeiksi, että keskiluokkaisilla ihmisillä ei ole mitään varaa enää asua Vancouverissa. Ongelmia myös kuulemma aiheuttaa se, että kaikki maahanmuuttajat eivät ole valmiita sopeutumaan uuteen kulttuuriin millään tavalla. Englannin kieltä ei välttämättä haluta oppia ollenkaan.

Tämä kulttuurien törmäys on varmasti juuri se suuri ongelma Suomessakin. Mitä sen pitäisi olla, sopeutumista, sulautumista vai jotain ihan muuta? Miten voin olla samanaikaisesti tällainen ja tuollainen, sellainen ja semmoinen? Onko oman kultuuriin säilyttäminen ja toiseen kulttuuriin sopeutuminen edes mahdollista?

Kertokaa, jos tiedätte.

Keskiviikkona myös sää parani. Alkuviikosta oli kylmää ja satoi, mutta keskiviikkona alkoi aurinko pilkottaa pilven takaa. Menimmekin illasta käymään meren rannalla, lähelle Kaijan ja hänen perheensä kotia. Alueella oli todella mahtavia taloja ja tietysti ylikalliita sellaisia. Söimme jäätelöä meren rannalla ja katsoimme auringonlaskua. Oi se oli kaunis!

Tyynimeri oli todella tyyni.

Eilen torstaina oli äitin syntymäpäivä! Yksi syy siis sille, miksi lähdimme reissuun näin kauas. Päivän vietimme Victorian kaupungissa Vancouverin saarella. Saarelle piti mennä lautalla, joten jouduimme lähtemään liikenteeseen heti aikaisin aamulla. Lauttamatkan piti kestää vähän alle kaksi tuntia, mutta reitinmuutoksen takia se kesti pitempään. Sinällään ihan jännä ratkaisu, sillä sää oli ihan tyyni. Miksi vaihtaa reittiä, jos ei myrskyä? En ole todellakaan mikään asiantuntija näissä asioissa, joten tulin siihen lopputulokseen, että siellä oli merihirviö, jonka väistimme.

Torstaipäivä oli kaunis ja korvakipuni vain paheni. Jos jotain hyvää niin myös jotain huonoakin.

Victoriassa kävimme tutustumassa Parlamenttitaloon. British Columbian pääkaupunkihan ei ole Vancouver vaan Victoria, joten Parlamenttitalo on edelleenkin siinä käytössä, mihin se on luotu. Sen enempää en Kanadan yhteiskuntajärjestelmästä tiedä, mutta eiköhän provinsseilla ole aika paljon itsenäistä valtaa. Ei siis mikään pieni paikka tuo Victorian parlamenttitalo.

Parlamenttitalo.
Parlamenttitalon sisältä.
Ja sitten bongasimme Suomen.

Parlamenttitalon jälkeen lähdimme syömään ja sitten tuleekin yksi matkan kohokohdista: ravintolassa oli erikseen gluteeniton menu! Tilasin itselleni gluteenittoman hampurilaisen ja voi jumankekka se oli todella hyvää! Se oli aito oikea hampurilainen, ei mikään pikaravintolaketjun säälittävä sekunnissa tekaistu  leipänen. Oli aivan mahtavaa! En olisi uskonut, että keliaakikkona matkustelu Kanadassa olisi näin helppoa. Kertaakaan en ole tarvinnut kielikäännöksiä. Melkein kaikki taitavat tietää, mitä tarkoittaa gluten-free.

Gluteeniton menu...
... ja gluteeniton maailman paras hampurilainen!

Ruuan jälkeen päätimme lähteä vahanukkemuseoon, mutta se olikin tyhjillään, kun saavuimme paikalle. Ei siis vahanukkeja. Menimmekin BC Museumiin katsomaan IMAX-teatteriin dokumentin Kalliovuorten rautateistä ja niiden rakentamisesta. Oli kyllä mahtava dokumentti. Ihan Kalliovuorille asti emme tällä reissulla pääse, mutta näin dokumentin muodossa kylläkin.

Dokumentin jälkeen kävimme vielä vähän shoppailemassa ja sitten lähdimmekin kohti satamaa. Tämä oli hyvä asia, koska satamassa oli taas meneillään jotain härdelliä: seitsemän lautta lähtikin vasta kahdeksalta. Onneksi satamassa oli varauduttu tämänkaltaisiin ongelmiin: oli ties minkälaisia kojuja ja kahviloita. Minulle lautan myöhästyminen ei ollut ongelma: luppoajan voi kuluttaa hyvin Stieg Larssonin seurassa.

Kuuma meinasi tulla, mutta hätä keinot keksii...

Ja sitten vielä tämä päivä. Korvakipu ei yhtään hellittänyt. Lääkettä naamaan ja mars matkaan. Vuokrasimme pyörät Vancouverin keskustasta ja pyöräilimme Stanley Parkin ympäri. Stanley Park on Pohjois-Amerikan yksi suurimmista kaupunginpuistoista ja todella kaunis sellainen. Emme hirveästi kierrelleet puiston sisäpuolella, sillä pyöräilyreitti kulki meren rannalla. Sää oli todella ihanteellinen ja söimme evästä uimarannalla. Alkoi tulla vähän kesäfiilis! Sellainen oli edellisen kerran Sloveniassa. Ei! Sellainen oli viime kerralla juhannuksena Haminassa silloin yhtenä iltana, kun oli aurinkoista.

Turistit.
Kaupunkimaisemaa.
Näistä minä tykkäsin oikein kovasti!
Pohjois-Vancouveriin menevä silta.
Möhkäle.

Pyöräretken jälkeen ajelimme ympäri Vancouveria: näimme University of British Columbian (kallis sellainen) kampusrakennuksia ja melkein nakurannankin! Mutta emme kyllä käyneet siellä… Nyt illasta en ole jaksanut tehdä muuta kuin kirjoittaa tätä blogia. Huomenna käymme lääkärissä ja tarkistamme, mikä korvia vaivaa. Voi olla, että niissä on vain jatkuvasti alipainetta lentämisen takia ja sille ei voi tietenkään tehdä mitään. Odotan jo innolla paluulentoa… Tai tämä voi olla normaalia korvatulehdusta, joka taltutetaan antibiooteilla. Toisaalta toivon tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa, korvat voisivat parantua ennen lentoa eivätkä ne välttämättä ärtyisi siitä. Mutta katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan.

Brittiläisessä Kolumbiassa alkaa ilta laskeutua, siellä Suomen puolella aamuvirkut ovat jo heränneet. Hyvää yötä ja aamua itse kullekin, missä ikinä sitten olettekaan.